Viime aikoina on välillä kiivaastikin keskusteltu vaihtoehtohoitojen rajaamisesta ja säätelystä. Olen ollut "kauhiast hämmästyny" siitä aggressiivisuudesta, jolla osa lääketieteen asiantuntijoista suhtautuu vaihtoehtoihin, kuten kansanparannukseen, luontaishoitoihin ja homeopatiaan. Mustavalkoinen ajattelu ja raja-aidat harvemmin vievät asioita eteenpäin, eikä lääketiede tee tästä poikkeusta.

 

Julkisessa terveydenhuollossa on ollut pakko kehittyä putkinäköiseksi, sillä vauhti on niin kova, ettei sivuille ehdi vilkuilla. Vaihtoehtoisten hoitomenetelmien vahvuus on siinä, että ihmisille annetaan aikaa ja heitä kuunnellaan. Se auttaa usein jo semmoisenaan, ilman kummempaa kemikaalitukea.

 

Ei lääketiede tarvitse mitään erityistä suojelua. Lääketiedekin on ihmisen tietynlaiseen käsittelyyn erikoistuneen käytännön taidon soveltamista.

 

Maalaislääkärin arkea kuvaavan tv-sarjan suuri suosio on osoitus siitä, että ihmiset kaipaavat jotakin muuta kuin vartin vastaanottoaikoja ennalta tuntemattoman ja kiireisen lääkärin pakeilla. "Kiminkiläisessä" tyylissä toiminnan pääpaino on asiakkaan kohtaamisessa, hyvinvoinnissa ja auttamisessa. Tällaisen lähestymistavan ei loppujen lopuksi pitäisi olla mitenkään erikoista palveluammatissa, jollaista lääkärinkin työ pohjimmiltaan on.

 

Vuosisatainen kansanparannuksen perinne elää vahvana, ja siihen suhtautumisessa sekä–että-ajattelu on kansalaisia aktivoivampaa ja hedelmällisempää kuin joko–tai-asenne. Otetaan siis käyttöön parhaat puolet kummastakin.