Olen 61-vuotias ja työssä. Olen etuoikeutettu monessa mielessä, sillä teen mielekästä ja haasteellista siistiä sisätyötä, joka antaa elämälle ryytiä. Saan olla mukana rakentamassa yhteistä hyvää.

 

Eläkkeelle jäätiin viime vuonna keskimäärin 59,4-vuotiaana. Nyt hallitus päätti korottaa eläkeiän alarajaa 63 vuodesta 65 vuoteen. Vaikka kaikki ovat yhtä mieltä työurien pidentämisen välttämättömyydestä, hallituksen menettelytapa ja keinot synnyttivät kiivaita reaktioita.

 

En ole niinkään huolissani eläkeiän alarajasta kuin siitä, miten ihmiset oikeasti jaksaisivat työssä pitempään, edes nyt 63-vuotiaiksi. Työuraputki vuotaa liian monesta kohdasta, muualtakin kuin loppupäästä. Osaamisen kelkasta pudonnut kremppainen työntekijä ei jaksa työssä, vaikka eläkeikää miten korotettaisiin. Mielenterveys- ja liikuntaelinsairausdiagnoosit saattelevat monia työkyvyttömyyseläkkeelle aivan liian nuorina.

 

2000-luvun alun eläkeuudistus valmisteltiin huolellisesti yhteistyössä. Suomen malli huomattiin maailmalla ja hallitus kävi pokkaamassa arvostetun Bertelsmann-säätiön palkinnon pitkäjänteisestä työstä ikääntyvien työssä jatkamisen, työolojen ja työllistymisen parantamiseksi; Suomea kehuttiin siitä, että ikäkysymyksiä oli ratkaistu laajaa yhteistyötä tehden. Ja tulokset näkyivät: kymmenessä vuodessa 55–64-vuotiaiden työllisyysaste nousi 36 prosentista 56 prosenttiin.

 

Työuran pidentämiseen on keinoja: työn järjestäminen siten, että se joustaa ihmisen voimavarojen ja elämäntilanteen mukaan, osaamisesta huolehtiminen, työn mielekkyyden varmistaminen. Työhyvinvointi, tuottavuus ja pitemmät työurat kulkevat käsi kädessä. Tarvitsemme muutosturvaa ja huokoisuutta työelämään, porkkanoita mieluummin kuin keppiä. Terveellisten eväiden turvin minäkin jaksan eteenpäin.