Juttelin taannoin erään tuttavani kanssa. Hän on varttunut herrasmies, joka oli siirtymässä eläkkeelle ja mietti tulevaa elämänmuutostaan. Pitkään jatkunut työskentely saman työnantajan palveluksessa ja samankaltaisissa tehtävissä oli päättymässä ja hyppy oloneuvokseksi pisti miehen mietteliääksi. Tuttavani kertoi veljensä jääneen eläkkeelle edellisenä vuonna, ja hän oli veljensä tavattuaan kysäissyt ikään kuin ohimennen, että mitä tämä ajatteli työelämästä nyt, kun oli ottanut siihen jo hieman etäisyyttä. ”Jaa, vai työelämästä…” oli isoveli aprikoinut. Hetken tuumittuaan tämä oli tokaissut: ”Kun sitä nyt ajattelee, niin tuntuu, kuin se olisi ollut pahaa unta”.

 

Päätökset työuran jatkamisesta tai sen lopettamisesta tehdään työpaikoilla. On selvää, että työpaikan ilmapiirillä, työnantajan asenteilla, työn sisällöllä ja sen rasittavuudella on suuri merkitys päätöksenteossa. Pelkät taloudelliset kannustimet tai piiskat, velvollisuudentuntoon vetoamisesta puhumattakaan, eivät riitä pitämään ihmisiä työelämässä. Pakottamisajattelu ei sovi nykypäivään aikuisista ihmisistä puhuttaessa. Karkeasti ilmaisten: kenenkään ei ole pakko kuin kuolla - ja sitäkin vain kerran.

 

Vanha sanonta ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” on hyvä pitää mielessä työurien pidentämiskeskustelussakin. Jos työntekijää kohdellaan huonosti tai annetaan ymmärtää, ettei hänen osaamistaan kaivata, niin lienee luonnollista, että eläköitymisaikeet vahvistuvat. Miksi työelämässä kaltoin kohdeltu haluaisi jatkaa tai palata epävarmuuden kyllästämään työelämään, jossa hänen työpanoksensa kiinnostaa vain silloin, kun aika on sopiva yrityksen osakkeenomistajien ja johdon näkökulmasta? Vanha viisaus on tämäkin: sitä saa mitä tilaa.