Kukaan ei vienyt lapsenunelmiani. Ne lymyävät mieleni tallelokerossa ja vihjailevat satunnaisesti olemassaolostaan. ”Muistatko, mikä sinusta piti tulla? Mitä elämältä halusit?” En suinkaan unohtanut hupsuja haaveitani, mutta jotain tapahtui: Minä kasvoin. Enää en unelmoi palatseista ja kultahippusista, glooriasta ja prinssiuljasvalkoratsuisista. Tiedän, ettei sellainen elämä tuota hedelmiä, jollaisia haluan työni tuloksena poimia. Julkisuus, taidemaailma tai elämäntapaboheemius ei vastaa nykyisiä ihanteitani. Nyt kaipaan turvallisuutta ja tavallisuutta, perusarkea ja mieluisia työtehtäviä. Mitä se siis käytännössä tarkoittaa?

 

Haluan käyttää hyväksi aiempaa osaamistani ja elämän varrella kerättyä taitotietoa. Unelmatyössä koen olevani oikeassa paikassa, juuri minulle ominaisten ja luontaisten toimien parissa, ja saan mahdollisuuden työskennellä sekä ryhmässä että itsenäisesti. Minulla on vapaus luoda uutta, avaimet henkilökohtaiseen kehitykseen sekä tarvittavaa tukea ja kannustusta visioideni eteenpäin viemiseksi. Hienoja sanoja, niinkö? Ei sellaista työtä ole olemassa, right?

 

Sanotaan, että tyytyväisyys omaan toimenkuvaan on kiinni omasta asenteesta. Uskallan kuitenkin väittää, että työssä viihtymiseen tarvitaan myös ulkoisia tekijöitä. Koko työyhteisö, jokaista nenää ja nuppia myöten on vastuussa kollektiivisen hyvinvoinnin edistämisestä. Unelmoin juuri sellaisesta työtiimistä, joukkueesta, jossa jokainen toimija voi kokea osallisuutensa merkittäväksi riippumatta tittelistä, koulutustasosta tai palkkapussin paksuudesta...

 

Kirjoituskilpailu on ratkennut, lue lisää.

 

Jos myös Sinua kiinnostaa kantaa kortesi kekoon unelmatyöpaikan puolesta ja kirjoittaa tälle palstalle, katso täältä lisätietoja!