Työni etenee tavallisesti näin: asetan tavoitteen, mietin keinot sen saavuttamiseksi ja määrittelen vaadittavat resurssit. Lopuksi toteutan valitut toimenpiteet sovitussa aikataulussa.

 

Kuulostaa yksinkertaiselta ja sujuvalta, mutta sitä se ei ole. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikkia vaikuttavia tekijöitä on vaikea ottaa suunnittelussa huomioon. Lisäksi todellisuudentaju tahtoo pettää: kuvittelen saavuttavani enemmän kuin voin saavuttaa.

 

Luin vähän aikaa sitten Hesarista, että tavoitteisiin hirttäytyminen on suurimpia onnellisuuden esteitä. Onnellisia ihmisiä luonnehtii joustavuus tavoitteiden suhteen. Tähän ajatteluun sisältyy ymmärrys siitä, että elämä on liian monimutkaista, jotta sitä voisi pilkulleen suunnitella. Toinen kysymys sitten on, pitäisikö työn ensisijaisesti edes olla sellaista, että se tekee tekijänsä onnelliseksi.

 

Mutta ei tavoitteisiin hirttäytyminen pelkästään onnellisuuskysymys ole. Sillä on vaikutuksia myös lopputulokseen. Eteneminen kuin juna kohti asetettua tavoitetta kuulostaa sinänsä mitä kannatettavimmalta. Työssä tämä ei välttämättä toimi: tavoitteisiin fiksoituminen johtaa "putkinäköön", jolloin monta oivallusta jää tekemättä. Eräs arvostamani professori on todennut, että väitöskirja, joka on täsmälleen sellainen kuin alussa suunniteltiin, on huono väitöskirja.

 

Aionko siis joustaa tavoitteissani jatkossa? Näin voisi kuvitella, koska tavoitteisiin hirttäytyminen saa myös kokemaan alituista riittämättömyyttä. Minua pitää minua kiinni vanhassa tavassani vain se, että olen työskennellyt sen mukaisesti 15 vuotta. Siinä ajassa oppii myös nauttimaan alkuperäiseen tavoitteeseen pääsemisestä sovitussa aikataulussa, vaikka onnellisuus ja monet oivallukset jäävätkin saavuttamatta.