Olen ollut kuntojuoksija koko ikäni. Polvet alkoivat puolisen vuotta sitten vaivata lenkin jälkeen, ja lääkäri antoi tuomion: "Jos minulla olisi tuollaiset polvet, niin en kyllä enää juoksisi". Piikki tuli täyteen.

 

Tilanne toi eteen pohdintoja, että mitäs sitten harrastaisi. Reipas kävely sentään onnistuu hyvin ja vesijuoksu olisi kuulemma hyvää, vaikka varpaat siinäkin välillä ottavat pohjaan matalissa altaissa.

 

Tärkeämpi näkökulma on se, että toimintakyvyn puutos vaikuttaa kaikkeen elämiseen. Siihen, miten pärjää viimeiset työvuodet ja miten toiminta sujuu muissakin ympäristöissä. Ei pääse enää reippaasti kiipeämään toiseen kerrokseen tai könyämään työpaikoilla riskejä arvioimassa. Nina Nevala puuttui tällä palstalla 30.3 tähän asiaan vammaisten osalta. Esteettömyys tulee kuitenkin lopulta jokaisen eteen, joten kannattaisi pysähtyä miettimään sen asettamia vaatimuksia.

 

Nyt ymmärtää vanhaa äitimuoriakin paremmin, kun hän valittelee liikkumisen vaikeutta. Tosin hän on sitä ikäpolvea, jonka pitää itse pärjätä, ei ympäristöä hänen takiaan tarvitse eikä saa muokata.

 

Eri järjestöt ovat ajaneet esteettömyyden asiaa vuosikaudet oman kohderyhmänsä kannalta, ja eteenpäin on menty. Välillä hitaasti ja välillä aihe elinympäristömme rakentajilta unohtuen. Pitäisikö saada lisää kokemuksellista näkemystä? Miten olisi omakohtainen demonstraatio suunnitteluoppilaitoksiin: sumusilmälasit päähän, rollaattori käteen, pelkkää kohinaa suoltavat kommunikaatiokuulonsuojaimet korville ja sitten vaan analysoimaan omaa koulu- ja lähiympäristöä tai vaikka työpaikkaa. Ymmärtäisikö siitä, että näin sinullekin voi käydä, kun ikää tulee tarpeeksi? Mitenköhän saisi vielä nuorilta vähennettyä nopeaa hoksausta ja ymmärrystä, jotta heille hahmottuisivat esimerkiksi IT-puolen ongelmat...

 

Tai enhän minä ole katsellut vaikkapa ammattikorkeakoulujen koulutusohjelmia; onko siellä jo riittävät metodit käytössä?