Kun suomalaisen työkyky heikkenee, meillä on periaatteessa aukoton järjestelmä hänen työkykynsä tukemisessa ja kuntoutuksessa. Käytännössä tilanne on valitettavasti usein elämää ihmeellisempää. Kerronpa Eilan tarinan.

 

Eila oli tehnyt keittiöalan töitä kolmisenkymmentä vuotta. Viidenkymmenen ikävuoden jälkeen alkoivat tukielinoireet vaivata, ja hän joutui jopa jäämään ajoittain sairauslomille. Kipujen ja sairauden edetessä hän päätti lopulta sanoa itsensä irti, kun ei nähnyt mitään muuta ratkaisua olotilan kohenemiseen.

 

Pian Eila ohjattiin keskussairaalan kuntoutustutkimuspoliklinikalle, jossa todettiin, että hän ei tulisi enää selviytymään entisistä töistään. Työeläkelaitoksen kuntoutuksen tuella hänelle järjestettiin työkokeilu sairaalan välinehuoltajan tehtäviin, joka sujui hyvin. Kolmen kuukauden aikana oireita toki oli, mutta niiden kanssa Eila pärjäsi. Ja hän kun oli aina tottunut tekemään työtä ja halusi tehdä edelleen. Välinehuoltajan tutkintoon tähtäävä koulutus oli sopivan matkan päässä alkamassa saman vuoden aikana. Eikun paperit sisään.

 

Sitten tulikin vettä niskaan. Hakemus hylättiin sen vuoksi, että hän ei ollut terve. Kun oli noita tukielinsairauksia. Kuntoutustutkimuspoliklinikalla ei pystytty asiaa auttamaan enempää.

 

Eila yritti seuraavien neljän vuoden aikana työvoimatoimiston kautta vielä kolmessa työkokeilussa etsiä sopivaa työtä. Vähitellen sairauksien oireet lisääntyivät eikä hän selvinnyt enää yksin ruokakaupassa käynnistä. Kun tapasin hänet, hän oli 58-vuotias, eikä uskonut enää koskaan pääsevänsä työhön. Eila kertoi, ettei enää jaksanut yrittääkään, koska pettyi kerta toisensa jälkeen. Työeläkelaitoksen lupaus ammatillisesta kuntoutuksesta oli rauennut ajat sitten.

 

Aukoton kuntoutusjärjestelmä? Vaikka todetaan lääketieteellisesti ja työkokeilun jälkeen kykeneväksi johonkin työhön, tämä voidaan sujuvasti ohittaa koulutuksen järjestäjien tulkinnoissa. Olen törmännyt tähän lukuisia kertoja. Selkäsairasta ei hyväksytä lähihoitajan koulutukseen, vaikka hän tähtäisi terveydenhuollon sihteerin tai mielenterveysohjaajan tutkintoon, jauhopölylle allergista ei hyväksytä siivoojaksi. Hulluin sääntö, mitä olen kuullut, on, että C-maksatulehdusta sairastavaa ei hyväksytä elintarvikealan koulutukseen tai työhön. Mistä noita sääntöjä oikein tulee? Eivät ne ainakaan lääketieteellisesti ole perusteltuja.

 

Yleisiä sääntöjä "työhön sopiva – ei sopiva” on etukäteen mahdollista antaa lääketieteellisen työkyvyn näkökulmasta yllättävän harvoin. Terveydentilan aiheuttamia yleisiä rajoituksia ja sopivuuden arviointia ei tulisi tehdä kouluissa, ammatinvalinnanohjauksessa tai esim. Kelan toimistoissa ilman yhteistyötä asiakkaan työ- ja toimintakykyyn perehtyneen lääkärin kanssa. Muuten voi seurauksena olla, että ainoat jäljellä olevan työkykyisyyden mahdollisuudet heitetään pesuveden mukana menemään lopullisesti.

 

Eilan kohdalla käsittääkseni koulu rikkoi perustuslakia syrjiessään hänet ulos koulutuksesta, johon hänet oli terveydentilan kannalta todettu sopivaksi. Niin tekee myös esimerkiksi se ammatinvalintapsykologi, työvoimavirkailija tai vakuutusvirkailija, joka ilman parempaa tietoa tulkitsee ihmisen selkäsairauden sellaiseksi, ettei häntä voi suositella lähihoitajan koulutukseen. Sama koskee yksisilmäisiä tulkintoja esimerkiksi allergioista.

 

Ammatillisen kuntoutuksen suunnittelu tai suosittelu on siksi vaikea laji, ettei siihen pitäisi minkään tahon ryhtyä yksinään. Meillä terveydenhuollossa, niin työterveyshuollossa kuin terveysasemilla ja sairaaloissakin pitäisi olla enemmän valmiuksia osallistua tähän työhön potilaamme parhaaksi.