Elämän perusteesejä ovat: 1) säily hengissä ja 2) lisäänny. Kaikki muu iloineen ja suruineen on DNA:n kannalta yhdentekevää. Samoin me tutkijat haluamme turvata tutkimustoimintamme olemassaolon ja nähdä sen mieluusti myös lisääntyvän. Usein tämä on ikävä kyllä myös itse tarkoitus. Esimerkiksi melun on tiedetty aiheuttavan kuulovaurioita jo ties kuinka kauan, mutta se ei estä yhä uusia propellipäitä osoittamasta, että näin tapahtuu myös heidän maassaan tai myös aiemmin tutkimattomien työntekijäryhmien keskuudessa. Vammamekanismi vaan ei muutu mihinkään, vaikka olosuhteita muutettaisiin kuinka. Surullisen harvat taas tutkivat miten melulle altistumista voisi tehokkaasti vähentää.

 

On toki hyvä asia, että yhden tutkijan havainnot toistetaan riippumattomasti muualla. Näin tiedon omistajuus jakautuu laajemmalle ja yhä useampi uskoo esimerkiksi maan kiertävän aurinkoa eikä toisinpäin. Missään vaan ei sanota mikä on tarpeeksi suuri määrä havaintoja.

 

Vaatii hurjan paljon pokkaa sanoa, että nyt tämä asia on selvä, eikä uusia tutkimuksia tarvita. Onneksi esimerkkejä kuitenkin on. Professori Shah Ebrahim ja kollegat Iso-Britanniasta esimerkiksi toteavat kirjallisuuskatsauksessaan, että monien sydän- ja verisuonitautien riskitekijöiden yhtäaikaiseen vähentämiseen tähtäävät kansanterveyden parantamisohjelmat (kuten esim. Pohjois-Karjala-projekti) eivät itse asiassa vähennä sydänkohtauksen tai kuoleman riskiä merkittävästi. Asia on heidän mielestään jo kerätyn näytön perusteella harvinaisen selvä eikä todennäköisesti muutu miksikään, vaikka sitä kuinka tutkisi.

 

Erityisesti nykyisessä taloustilanteessa rahoittajien rooli on ratkaiseva siinä turvataanko oikean, uuden ja tarpeellisen tiedon etsintä vai pelkkä tutkijoiden parran kasvu.

 

 

Lisätietoa:
Tutustu mainittuun katsaukseen sydän- ja verisuonitautien riskitekijöiden vähentämisestä.