Todellinen ja aito kiire pidempiaikaisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena on otettava aina vakavasti. Vastuu on meillä jokaisella. Peilin eteen kannattaa aika ajoin pysähtyä.
Tämän lisäksi. Jokin tässä suorittamisen, projektien ja laatumallien länsimaisessa elämäntavassamme menee ohi – korkealta ja kovaa. Ihmisen elämän ja evoluutiomme geneettisen jäljen pitäisi yhtäkkiä taipua kvartaaleittain mitattavaan muotoon. Kai sentään olet laatinut itsellesi oman elämäsi onnellisen tuottavuusohjelman?
Kenen ehdolla työtä sitten kehitetään – valtameren takaisen pääomasijoittajan, uupuvan toimitusjohtajan, idealistisen henkilöstön kehittämispäällikön, teknisen kontrollerin, henkilöstölle ilmapiirikartoituksen teettäneen konsultin vai itse työn tekijän? Näkemyksiä, intressejä ja vaihtelevia tarpeita. Missä on yhteinen ymmärrys, yhteinen kieli? Maailman ja työelämän moninaistuminen lienee totta, mutta loputon tuntemattomien kasvojen opastus ja eri taustaryhmien aktiivisuus vaatii työyhteisöjen jäseniltä medialukutaitoja ja vakaata uskoa oman organisaation valittuun linjaan. Epätietoisuus lisää riskiä tempautua ohikiitävien ja lyhytjänteisten projektien viidakkoon. Epäolennaisuuksien suo on sysäys olennaisuuden raiteilta. Pientareella ihmetellen junat humisevat ohi, epävarmuus valtaa mielen ja kiire saa helposti näennäisen otteensa.
Ihmisiin ja asioihin liittyvä ennakoimattomuus aiheuttaa haasteita työtehtävien suorittamiselle määräajassa. Entä vapaa-ajalla? Miksi työpaikan käytävillä laukka-askelin pää kolmantena jalkana hirnahtava ruuna jatkaa päiväänsä kuola suupielistä valuen myös vapaa-ajalla? Onko ilta ahdettu omaehtoisesti tukkoon vai eikö korvien välien taajuutta saada vaihdettua? Onko syy työntekijän, pomon, työn, firman, pörssikurssien, perheen, yhteiskunnan vai globaalin markkinajärjestelmän? Muita ei kannata syyttää ennen kuin tilit itsensä kanssa ovat selvät. 24/7-yhteiskunnassa työt on luvattoman helppoa ottaa kotiin ilman, että sitä kukaan vaatii.
Kiirettä, juu. Työstä johtuvaa, aivan. Ja pässi pomo, no aivan varmasti! Näinhän se menee. Surkuttelua ja oman vastuun kiertämistä (kieltämistä). Samaan aikaan kun me suomalaiset, globaalisti ajateltuna talouden ja vaurauden tyyssijan asukit, elämme yhä pidempään sekä paketoimme yhä kasvavilla taloudellisilla panoksilla työhyvinvointiamme ja jaksamistamme, tunnumme voivan psyykkisesti yhä heikommin. Ainakin osa meistä. Kartoituksiin ja kyselyihin olemme oppineet vastaamaan kiireen liturgialla, mutta samaan aikaan myönnämme liioittelevamme kiirettä, pakkaamme työajalle henkilökohtaisia asioitamme ja roikumme ah, niin ajan henkeen kuuluvasti sosiaalisen median foorumeilla, yötä myöten. Unilääke iltaisin, energiajuoma aamuisin, monivitamiinitabletti päivisin. Vähäisillä yöunilla, epäterveellisellä ruoka- ja juomavaliolla, suorittavalla elämänasenteella sekä epäsäännöllisellä elämänrytmillä kaikki on kuitenkin työn ja pomon syytä, eikö vain?
Kansakuntana jaksamisemme ja kiirekokemuksemme ovat vahvasti jakautuneet. Tehdessämme omaan ja läheistemme elämään vaikuttavia valintoja ymmärrämme toivottavasti ainakin jossain määrin niiden seuraukset, myös kiireen näkökulmasta. Mikäli olet leppoisassa työtilanteessa oleva supliikki, joka näennäisesti valitat läpipaistavaa kulissikiirettäsi, toivon, että pysähtyisit peilin eteen vähän pidemmäksi aikaa. Iskiessäsi juttua työpaikan kahvihuoneessa toista tuntia putkeen, sinulle tarkoitetut työt ovat jo todennäköisesti kaatuneet tiimisi muiden jäsenten harteille. Toivottavasti joskus oman erinomaisuutesi keskiöstä kykenet asettumaan väsyvän työkaverisi asemaan. Sinä voit auttaa häntä – tekemällä oman osasi yhteisesti sovituista töistä. Tähän ei erillistä projektia tai ohjausryhmää tarvita.
Kirjoittaja on jyväskyläläinen henkilöstön kehittäjä ja entinen maajoukkuetason 10-ottelija, joka on pohtinut kulissikiireilyä kirjassaan "Kun kiireestä tuli kupla – Tarinoita työelämän paradokseista".