Katson ulos ikkunasta, nuori mies tekee opaskoiransa kanssa päivittäistä lenkkiään. Heistä toinen on töissä. Mies istuu tuolissaan viikosta ja vuodesta toiseen, kaikki päivät. Hän haluaisi tehdä jotain hyödyllistä, olla tarpeellinen ja nauttia työnsä tuloksista. Virallisesti hän on työkyvytön, liikuntavammainen.

 

Se ei kannusta hakemaan työtä, eivätkä työnantajatkaan tartu hihasta työkyvyttömiksi todettuja. Hänet on siirretty syrjään työvoimasta, perinteiselle vammaisen elämänpolulle. Häntä on kuntoutettu ja sopeutettu. Vammaisia on kohta 100 vuotta sopeutettu vammaansa. Hänen kodissaan käy monenlaisia asiantuntijoita sanomassa, mikä hänelle on parasta. Kannattaa hankkia helppohoitoisia vaatteita, muoti ei kuulu teikäläisille.

 

Vammaisia käsitellään ryhmänä, kuten lapsia ja vanhuksia. Nuori mieskin on vammainen – ei kelloseppä. Vammaisen kannattaa kouluttautua mahdollisimman hyvin, koska silloin voi helpommin saada työtä. Mutta  työpaikkahaastattelussa on myös terveitä, jokainen lupaava mahdollisuus on kaatunut siihen.  

 

Miten Suomessa oikein suhtaudutaan vammaisiin? Istukoot tuolissaan kotonaan, mieluummin lähiössä taksimatkan päässä. Eivätpä sitten busseissa ja junissa hidasta kiireisten matkaa. Ai, että sinunko pitäisi päästä kauppaan ja konserttiin? Kaikkia ne vammaiset vaativatkin!

 

Suomessa vain 17 prosenttia vammaisista käy töissä. Monet haluaisivat töihin ja pystyisivät käymään töissä. Kuulovammaiset saavat työtä kaikkein heikoimmin. Vaatiiko kaikki työ tarkkaa kuuloa ja reippaita jalkoja vai voisiko töitäkin vaihteeksi sopeuttaa? Sinkkumiehen perheessä onneksi koira on saanut töitä. Sillä on tarkka kuulo ja reippaat jalat.