Pääministeri Mari Kiviniemi ilmoitti viime viikolla, että mikäli eläkeiästä ei saada työmarkkinajärjestöjen toimesta ratkaisua, se tehdään muuten. Se riitti työntekijäpuolelle ja ahtaajat ryhtyivät tunnin työtaisteluun. Esimerkki kuvaa hyvin sitä, kuinka herkkä aihe eläkeiän nosto on.

 

Katsoin televisiosta jokin aika sitten dokumentin yhdysvaltalaisesta yrityksestä, jossa työntekijöiden keski-ikä oli 73 vuotta. Eräskin mummo kulki omalla autollaan töissä vielä 96-vuotiaana. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että onko näillä ikäihmisillä niin huono eläke, että heidän on pakko käydä töissä kuolemaansa asti. Selitys löytyi kuitenkin toisaalta.

 

Kyseisessä yrityksessä jokainen työntekijä teki niitä töitä, joihin katsoi itse kykenevänsä ja sen verran, kuin katsoi mielekkääksi. Lisätulot tulivat tietenkin tarpeeseen, mutta työntekijöille tärkeintä oli kuulua sosiaaliseen yhteisöön. Työkaverit ja työpaikan henki toivat heidän elämäänsä sisältöä. Nämä työntekijät tulivat työpaikalle vapaudesta, eivät pakosta.

 

Yrityksen toimipaikassa oli useampi kerros. Toimitusjohtaja ei aikonut kuitenkaan rakentaa sinne hissiä. Hän vain totesi, että portaiden nouseminen mittaa työkunnon. Voi kuulostaa oudolta, mutta jokainenhan päättää itse, lähteekö niitä portaita kipuamaan.

 

Me elämme työyhteiskunnassa. Paikkamme määrätään sen mukaan, onko meillä töitä vai ei. Koko elämänkaari rakentuu elämään ennen työikää, työuraan ja sen jälkeiseen aikaan. Valitettavasti suomalainen malli on rakentunut tai rakennettu väkinäisen selvärajaiseksi.

 

Suomalaisessa työelämässä joustava liikkuminen työn, opiskelun, perheen ja vapaa-ajan välillä täytyy tehdä mahdolliseksi. Työntekijällä tulee olla myös tunne oman työnsä hallinnasta. Jos työssä viihtyy, niin luonnostaan ihminen haluaa viihtyä pitkään. Työpaikkademokratia, kehittyneet johtamismallit ja työn itsellisyys jatkavat työuria. Näillä ratkaisuilla eläkeikä nousee, mutta ei ylhäältä annetulla mahtikäskyllä. Meillä alkaa olla jo kiire!