Työssäni näkyvät kirkkaina nykytyöelämän piirteet ja ristiriitaisuudet; työn mielekkyydet ja mielettömyydet. Työelämän tutkijana voin vaikuttaa paljon työni sisältöön. Jos haluan tutkia irtisanomistilanteita, voin tehdä aiheesta tutkimusrahoitushakemuksen. Jos taas kiinnostun esimiestyön haasteista, haen rahoitusta siihen. Kehittymismahdollisuuksien suhteen työssäni on taivas kattona, sillä voin lukea niin monta kirjaa kuin haluan.

 

Toisaalta työni sisältöön ja kehittymismahdollisuuksiini vaikuttavat suuresti yliopiston käytännöt ja rahoittajien toimintatavat. Työtunnit täyttyvät kovin äkkiä turhanpäiväisellä byrokratialla ja jatkuvilla palavereilla. Rahoitushakuihin ja hallinnointiin kuluu aikaa joka päivä eikä tutkimustyölle ja kirjojen luvulle jää juuri mitään. Tulee kiusaus paikata työsuoritusta vapaalla. Hallinnoinnin kiemuroissa tuskaileva tutkija on kuitenkin onnekas, sillä ellei onnistu hankkimaan tutkimukselleen rahoitusta, tipahtaa armotta työttömäksi.

 

Toisaalta–toisaalta-asetelmat ovat työelämällemme niin tyypillisiä, että on mahdollista jatkaa loputtomiin arjesta irtaantuvaa väittelyä siitä, onko työelämä vääjäämättömän huononemisen syöksykierteessä vai sittenkin mainettaan parempi. Ilahduin suuresti TEKESin teknologiajohtajan Tuomo Alasoinin EVAn raportissa tähän keskusteluun tekemästä irtiotosta. Hän kysyi, miksei työelämä ole parantunut selvemmin. Niin, miksei, mikä jarruttaa? Tämä on miettimisen arvoinen asia.

 

Uudessa työelämän muuttumista käsittelevässä kirjassani käänsin niin ikään katseen ohi työelämän iäisyyskysymyksen. Ei ole lopultakaan kovin kiinnostavaa vängätä työelämän kehityksen hyvyydestä, koska kauneus on tässäkin asiassa katsojan silmässä ja suomalainen työelämä on niin iso kokonaisuus, että sen sisään mahtuu lukemattomia paranemisen tarinoita, kuten myös huononemisen. On hedelmällisempää miettiä sitä logiikkaa, jolla työelämä muuttuu.

 

Mikä ohjaa kehitystä ja kuka muuttaa työelämää? Voiko muutosta hallita? Mihin suuntaan omat valintani ohjaavat työelämän muutosta? Näistä kysymyksistä kannattaisi kirjoittaa vaikka toinen ja kolmaskin kirja, sillä muutoslogiikan ja muutoksen tekijöiden jättäminen tunnistamatta jarruttaa työelämän kehitystä varmasti. Vai onko liian pelottavaa siirtyä muutoksen ulkopuolisesta tarkkailijasta muutoksen tekijäksi?