Ajatus on yksinkertaisuudessaan nerokas: tekemällä mahdollisimman montaa tehtävää yhtä aikaa voimme saada merkittävästi enemmän aikaiseksi. Tätä kutsutaan fiinimmin "polykroniseksi" ajankäytöksi vastakohtana "monokroniselle" ajankäytölle, jolloin ihminen tekee kerralla yhden asian loppuun ja siirtyy vasta sitten seuraavaan.

 

Aina kun olen luennon yhteydessä kysynyt, kuinka moni valitsisi vapaaehtoisesti monokronisen työpäivän, suurin osa osallistujista nostaa kätensä ylös. Monesta päällekkäisestä ja toisensa silppuavasta työtehtävästä koostuva polykroninen työpäivä näyttäisi saavan kannatusta erityisesti esimiesten ja johdon keskuudessa. Olemme siis erilaisia tässäkin suhteessa. 

 

Väitän, että usean tehtävän yhtä aikaa tai "silppuna" tekeminen heikentää oleellisesti monen tuotteliaisuutta. Tämä johtuu siitä, että tällainen polykroninen työskentely aiheuttaa helposti tarkkaavaisuuden ja muistin ylikuormittumista. Tämä puolestaan johtaa virheisiin ja heikkolaatuiseen jälkeen työssä. Jälkikäteen paikkailu vie helposti enemmän aikaa kuin kerralla hyvin tekeminen.

 

Parhaiten oman ylikuormituksensa huomaa siitä, että alkaa unohdella enemmän kuin aikaisemmin eikä osaa enää rauhoittua ja keskittyä asiaan. Vähintään pitää selailla sähköposteja monta kertaa tunnissa.

 

Ehdotan, että monokroninen ajankäyttö nostetaan jälleen arvoonsa. Tämä edellyttää ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin tehtävien pitää olla huolella valittuja, jolloin tarve tehdä kaikkia mahdollisia asioita vähenee. Toiseksi työyhteisössä on oltava pelisäännöt sen suhteen, kuinka nopeasti työntekijän pitää kaikkiin yhteydenottoihin reagoida ja kuinka saatavilla hänen on kaiken aikaa oltava.

 

Ongelmaksi ehdotukseni kannalta jää kuitenkin yhä se, että montaa asiaa yhtä aikaa tekevä vaikuttaa pahuksen tehokkaalta. Ja sitä me tunnumme arvostavan enemmän kuin sitä, että joku hiljaisesti paneutuu käsillä olevaan asiaan.