Suomen väestö ikääntyy kiihtyvää tahtia. Yhä pienemmän joukon täytyy työllään ylläpitää yhä useampaa työelämän ulkopuolelle siirtynyttä. Hyvinvointivaltiollemme tämä asettaa ilmeisen haasteen. Onpa valtion ykköskassanvartija Raimo Sailaskin jo herätellyt nuoria kantamaan ikääntyvän kansakunnan verotaakkaa talvisodan hengessä. Monen nuoren omaan tulevaisuudenkuvaan tämä ei kuitenkaan sovi.

 

Toteutimme syksyn lukiolaistapahtumalla pienimuotoisen kyselyn, jossa pyysimme osallistujiamme valitsemaan kahdesta toisen: ura ja ansiotaso tai perhe ja vapaa-aika. Kaksi kolmesta valitsi jälkimmäisen. Tulos on hyvin linjassa valtakunnallisten nuorisotutkimusten kanssa, jotka osoittavat pehmeiden arvojen merkitsevän yhä enemmän nuorille. Pitkän päivän paahtamisen ja urakehityksen sijaan arvoa annetaan harrastuksille ja vapaa-ajan vietolle ystävien ja perheen kanssa.

 

Osallistuin keväällä erääseen seminaariin, jossa tunnettu finanssialan vaikuttaja jyrähti tämän tarkoittavan, että nuoret ovat vieraantuneet työstä. Ei se niin mene. Minusta se kertoo terveellä tavalla siitä, että kasvavalla sukupolvella on vanhempiaan tasapainoisempi suhde elämään. Se nähdään kokonaisuutena, jossa jokaisella palasella on merkityksensä onnellisuudelle. Toki tällaisen ajattelun mahdollistaa kasvanut elintaso.

 

Suomen kaltainen pieni maa ei pärjää kansainvälisellä kentällä pelkillä nyrkkipajoilla tai liukuhihnoilla. Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi väkeä, emmekä pysty tuottamaan roinaa tarpeeksi halvalla. Sen sijaan suomalaisnuoret ovat kielitaitoisia, osaavat käyttää tieto- ja viestintäteknologiaa ja ovat paremmin koulutettuja kuin koskaan. Niinpä nuorten kyky ajatella tuoreesti ja valjastaa luovuutensa voi poikia meille vielä monta pikku-Nokiaa.

 

Jotta näille taidoille saataisiin tilaa, on paikallaan kuunnella mitä nuoret odottavat työelämältä. Työyhteisön kanssa halutaan kokea yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä. Hienoa olisi, jos esimiehelle uskaltaisi sanoa vastaankin, ja tämä kuuntelisi alaisen mielipiteitä. Joskus voisi tehdä lyhyempää päivää tai työviikkoa, joskus taas elämäntilanne voi mahdollistaa tukka putkella painamisen. Tärkeintä on kokemus työn mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä. Sillä mitä tekee, täytyy olla jotain väliä.

 

Sanotaan, että työ on parasta sosiaaliturvaa – se tarjoaa ansion lisäksi merkitystä elämälle sekä sosiaalisen verkon työkavereiden kanssa. Meidän pitäisi päästä pois ajattelusta, jossa työ on pelkkä välttämätön paha, jolla hankitaan elanto ja kerrytetään veropottia. On turhaa jarruttelua kuitata puheet työpaikkakulttuurin muutoksesta murahtamalla, että "aina ei kaikki vaan voi olla kliffaa ja kivaa." Parhaimmillaan työ voi olla merkittävä osa tasapainoista, onnellista elämää. Sellaista elämää, jota minun ikäiseni tavoittelevat. Tämä kannattaisi työpaikoilla sisäistää, jotta kasvavasta sukupolvesta saataisiin paras irti.