Työnohjausryhmissä usein saman ammatin edustajat eri työyksiköistä kohtaavat toisensa. Tällaisen ryhmän palautteissa mainitaan aina, miten antoisaa vertaisryhmässä oleminen on. Poikkeuksetta jo ensimmäinen tapaaminen, jossa tutustutaan ja kuulostellaan osallistujien päällimmäisiä ajatuksia tilanteestaan, herättää huojennuksen tunteen. Sen aivan näkee ryhmäläisten olemuksista. Hartiat rentoutuvat, ilmeet siliävät, katseet aukeavat. Joku sen aina puuskahtaa ääneen: miten ihanaa ja helpottavaa jutella omasta työstä ja huomata ettei ole yksin!

 

Toinen vakiokommentti työskentelyyn asetuttaessa on ”kun ei näille kysymyksille ole mitään foorumia eikä aikaa!” Paradoksaalista, kun samalla kaikki valittavat, että erilaiset turhat palaverit syövät aikaa perustehtävältä.

 

Työelämässämme tapahtuu valtava kansantaloudellinen tuhlaus, kun näin yksinkertaista resurssia ei käytetä. Ryhmässä viriää paljon tärkeätä jo sillä, että on aikaa, turvallinen ja johdettu keskustelutila sekä ajattelun ja ilmaisun vapautta. Työnohjauksessa puhutaan rehellisesti, muttei juututa valittamaan. Kun ei ole pakko päättää mitään, puristaa mielipiteitä konsensukseen tai synnyttää nopeasti tulosta, voidaan kysyä vaikeitakin kysymyksiä: niitä joiden takaa löytyy myös todellisia, kehittäviä ratkaisuja.

 

Työn ja oppimisen tutkijat katsovat, että tutkiva ja avoin keskustelu omaan työhön liittyvistä kysymyksistä ja ongelmista on organisaatioiden kehittymisen ehto ja moottori. Muutosta jalkautetaan työyhteisöihin mitä moninaisimmilla tavoilla. Muutoksen myyminen on oma suurbisneksensä. Entä jos ei maksettaisikaan taas uutta projektia taloon, vaan istuttaisiin alas, ihan niiden perustehtävien ääreen, ja kyseltäisiin: mitä tapahtuu? Mistä työssämme on kysymys, miksi me sitä teemmekään? Miten minä sen ymmärrän? Miten sinä?

 

Näistä kysymyksistä nousee hyvä työnohjaus. Niistä rakentuu myös onnistunut, alhaalta ylös rakennettu kehittämispäivä, seminaari, kehityskeskustelu, työhönopastus – tai aivan tavallinen loistava työpäivä.