"Vaikka aivotyötä tekevillä fysiikka kestää, on kantti joskus kovilla. Mitä pitäisi ajatella, että henkisesti jaksaisi? Ratkaiseeko oma asenne jaksamisen?"

 

Vastaus:

"Kantti on joskus kovilla" tarkoittanee sitä, että työntekijä kokee olevansa ajoittain alakynnessä suhteessa työnsä vaatimuksiin - joko todellisiin tai kuviteltuihin. Ratkaisuille on kaksi suuntaa, ja usein niiden yhdistelmät ovat toimivimpia:

 

a) mitä voidaan tehdä työssä ja työyhteisössä?
b) mitä voi tehdä ihmiselle/ihmisille?

 

A) Oletko ottanut asian puheeksi esimiehesi kanssa? Tietääkö hän, millaista puristusta työntekijät kokevat? Jos arvioit osaamisesi riittämättömyyden olevan osasyynä, oletko miettinyt keinoja kehittää valmiuksiasi? Uskotko, että taitojen kehittäminen auttaisi riittävästi? Olisiko tähän asiaan muita keinoja, esim. vertaistuki tai mentorointi?

 

Entä mikä on riittävän hyvä työsuoritus? Työssä, jossa on vaikea määrittää mitattavia hyvän työsuorituksen kriteerejä, on tarpeellista koettaa kuvata niitä muilla tavoin sekä ajoittain käsitellä niitä yhdessä. Yhdessä olisi hyvä myös miettiä, missä työyhteisön jäsenten osaaminen ja kiinnostuksen kohteet tulisivat monipuolisimmin käyttöön. Millainen yhteistyö ja ilmapiiri työyhteisössä on, onko siellä mahdollisuus jakaa osaamista, saada ja antaa sitä yhteiseen käyttöön? Olisiko tehtävänkuvia, työnjakoja ja vastuita aihetta tarkastella ja myös järjestellä uudelleen? Tarttuuko esimies asiaan? Varhainen puuttuminen on helpoin tapa tukea työntekijöiden hyvinvointia ja jaksamista ja estää tilanteen kehittymistä hoitoa vaativaksi. Se on myös työturvallisuuslain hengen mukaista.

 

Alun viittaukseni kuviteltuihin vaatimuksiin tarkoittaa asennetta, että itse asettaa itselleen kovan vaatimuksen suoriutua lähes täydellisesti. Jos itsestä tulee vähitellen oman työn julma arvostelija, silloin kaikkeen tekemiseen alkaa liittyä yhä suurempi riski epäonnistua. Epäonnistumiset voivat pieninäkin saada suhteettomat mittasuhteet. Työn aloittaminen tulee yhä vaikeammaksi.

 

Joskus yhteinen ajatuksen ja kokemusten vaihto joko samassa työyhteisössä tai samalla alalla toimivien kesken voi olla hyvinkin vapauttavaa. On kiinnostavaa kuulla, mikä on itse kullekin vaikeaa ja haastavaa työssä, mikä taas vaivatonta ja helppoa. Sellainen jakaminen voi parhaimmillaan normalisoida omia ajatuskulkuja ja pistää miettimään omia arvostuksia sekä auttaa havaitsemaan, että muunlaisiakin suhtautumis- ja ajattelutapoja työhön voi olla.

 

B) Onko sinun joskus mahdollista olla ajattelematta työasioita, eli onnistuuko ns. luova joutenolo? Pääsevätkö aivot vapaaksi suorittamisen paineesta muulloinkin kuin nukkuessa? Jatkuva suorittaminen nimittäin kuluttaa myös henkisesti, jollei tule tilaisuutta elpyä.

 

"Fysiikka" ei automaattisesti kestä sekään, ruumis ei ole ikuinen. Olisiko tuo ikä, 43 vuotta, jotenkin oireellinen, koska siinä iässä moni jo joutuu toteamaan, ettei enää olekaan nuori? Hyvinvointiin on hyvä alkaa kiinnittää huomiota. Mitä tapoja itse kukin käyttää pitääkseen huolta aivoistaan, huoltaakseen niitä ja nollatakseen rasitusta? Tästä puhuminen antaisi varmasti uusia ideoita myös työyhteisön virkistystoimintaan.

 

Stressiperäisissä häiriöissä ei ole myöskään pahitteeksi kääntyä työterveyshuollon puoleen ja saada ammattilaisen näkemys hoidon tarpeesta.